Koulutuksellisen tasa-arvon määrittely tienristeyksessä

Koulutuksellisella tasa-arvolla tarkoitetaan näkemystä siitä, minkä nähdään olevan tasa-arvoista oppilaiden (ja myös opettajien) suhteen koulutuksen kentällä. Perinteisesti suomalainen koulutuspolitiikka on ollut hyvin valtiokeskeistä, ja sosiaalinen tasa-arvo on nähty erittäin tärkeäksi arvoksi. Nykyisin on kuitenkin nähtävissä jonkinlaista eriytymistä siinä, mitä koulutuksellisella tasa-arvolla tarkoitetaan. Koulutuksellisen tasa-arvon käsitteessä on nykyisin nähtävissä myös talouselämästä tuttuja määritelmiä.

Nykyinen tasa-arvonäkemys koulutuksen kentällä on peräisin 1980–luvulta, jolloin angloamerikkalaisesta maailmasta rantautui koulutuspoliittinen näkemys, joka ei pitänyt arvossa valtiokeskeisyyttä. Näkemystä on kutsuttu uusliberalistiseksi koulutuspoliittiseksi näkemykseksi, jonka mukaan esimerkiksi kilpailua ja yksilöllisyyttä tulisi korostaa talouselämän lisäksi myös koulumaailmassa. Talouselämästä tuttuja arvoja rantautui koulutuspolitiikkaan myös Suomessa. 1990–luvun lainsäädännön perusteella osa kouluista on tilanteessa, jossa ne joutuvat markkinoimaan itseään sekä kilpailemaan varsinkin hyviä arvosanoja saavista oppilaista.

Nykyisillään kunnat säätelevät oppilaaksi ottamista. Tätä tehdessään kunnat kuitenkin toteuttavat kahta erilaista koulutuksellisen tasa-arvon periaatetta. Toinen näistä periaatteista on samanlaisuuden periaate, jota kunnat toteuttavat lähikouluperiaatteen kautta. Koulutuksen samanlaisuuden periaatteen mukaan kaikille kunnan jäsenille tulee taata samanlaiset koulutusmahdollisuudet.

Toinen tasa-arvon periaate jota koulutuspolitiikassa harjoitetaan, on yksilöllistymisen periaate. Tämä tulee ilmi esimerkiksi yksityiskoulujen ja erityiskoulujen tarjonnassa. Yksilöllistymisen periaate ja samanlaisuuden periaate ovat kuitenkin ainakin muodollisesti toisensa sulkevia periaatteita: kuinka voidaan tarjota koulutusta, joka on yhtä aikaa sekä samanlaista että yksilöllistä

Tämä kahden aatteen ristiriita näkyy myös esimerkiksi nykyisen hallituksen ohjelmassa, jossa todetaan että koulutuksen avulla on ehkäistävä yhteiskunnan segregaatiota esimerkiksi koulutuksen periytyvyyden vähentämisen muodossa. Tämän lisäksi hallitusohjelmassa korostetaan yksilön mahdollisuutta oman lahjakkuutensa kehittämiseen. On edelleen kysyttävä, onko edes mahdollista korostaa molempia arvoja yhtä aikaa?

Suomen koulutuspoliittisessa vallankahvassa on perinteisesti ollut valtio. Nykyisillään näyttää kuitenkin siltä, että markkinavoimat ovat myös saamassa otteen koulutuspoliittisesta vallankahvasta. Tämä voi tarkoittaa sitä, että erityisesti taloustilanteen kiristyessä kouluja kilpailutetaan entistä enemmän, ja koulut myös kilpailevat oppilaista entistä enemmän. Tässä tilanteessa on mahdollista, että parempia arvosanoja saavista oppilaista tulee entistä halutuimpia oppilaita, jolloin huonompia arvosanoja saavat oppilaat eivät ole enää niin haluttuja. Esimerkiksi lukioissa vastaavaa luokittelua on ollut näkyvissä jo jonkin aikaa, ja nykyisellään Suomessakin ovat tulleet tutuksi jokavuotiset lukioiden ranking –listat.

Huolestuttavaa on, mikäli vastaava kehitys jatkuu ja siirtyy jo peruskouluasteelle. Tämänkaltainen kehitys on nähtävissä jo esimerkiksi yksityiskoulujen määrässä, joilla on valta valita oppilaat. Kehitys voi mennä siihen, että syntyy niin sanottuja hyviä kouluja ja huonoja kouluja: määrärahat menevät hyville kouluille, joilla on myös parhaimpia arvosanoja saavat oppilaat. Tämäntyyppinen asetelma ei missään nimessä palvelisi sosiaalista tasa-arvoa.

On myös kysyttävä, mikä olisi haja-asutuspaikkakuntien asema tällaisessa tilanteessa. Nykyisilläänkin ainoastaan suuremmat asutuskeskukset voivat tarjota esimerkiksi yksityiskouluja. Monilla alueilla oppilailla ei ole kuin yksi mahdollinen peruskoulu. Tämän vuoksi edes kilpailuasetelma ei olisi tasavertainen oppilaiden kesken, mikäli he kilpailisivat siitä, kuka pääsee ”parempaan” kouluun ja kuka ei.

Toisaalta on nähtävissä myös merkkejä siitä, että päättäjät olisivat tietoisia tilanteesta. Opetus- ja kulttuuriministeriön 3.12.2012 julkaisema ”ehdotus valtioneuvoston strategiaksi koulutuksellisen tasa-arvon edistämiseksi” ilmaisee koulujen välisten oppimiserojen olevan kasvussa ja pohtii toimenpiteitä kasvun lopettamiseksi. Onkin juuri päättäjistä kiinni, kumpi koulutuspoliittisista toimijoista pääsee koulutuspolitiikan vallankahvaan, markkinavoimat vai valtio.

Saara Posti / harjoittelija, Täydentävien opintojen keskus, Oulun yliopisto

Lue lisää esimerkiksi:

Ahonen, S. (2003). Yhteinen koulu – tasa-arvoa vai tasapäisyyttä? Koulutuksellinen tasa-arvo Snellmanista tähän päivään. Tampere: Vastapaino

Hilpelä, J. (2001). Uusliberalistisen koulutuspolitiikan aatteellinen tausta. Teoksessa: Jauhiainen, A; Rinne, R & Tähtinen, J (toim.). (2001). Koulutuspolitiikka Suomessa ja ylikansalliset mallit. 139-154. Turku: Pallosalama Oy.

Kalalahti, M & Varjo, J. (2012). Tasa-arvo ja oikeudenmukaisuus perusopetukseen sijoittumisessa ja valikoitumisessa. Julkaisussa: Kasvatus & Aika 6 (1) 2012, 39-55. http://www.kasvatus-ja-aika.fi/site/?lan=1&page_id=460